Kunkun ansiokas aloitus on aivan liian syvällinen ja merkityksellinen Homppuun. Lopputulemana on yleensä hiljaisuus tai sitten ad-hominem eli kirjoittajan persoonan kimppuun käyminen tai olkinukkeilu.
Muutama ajatus ja kommentti kirjoituksen pohjalta.
"Mikä saa ihmisen pysähtymään vapaa-ajallaan tietokoneen ääreen ja käyttämään aikansa näyttöruutua tuijottaen sen sijaan, että lähtisi tekemään jotakin hyödyllistä?"
96% ihmisistä on kuluttajia. He kuluttavat sitä, mitä tuottajat ovat tuottaneet. Kuluttaja ei kykene luovuuteen. Heillä ei ole mitään omaa, kaikki heidän elämässään on joko lainattu tai varastettu. He ovat kuin suuri lammaslauma, joka kirmaa määkien johtajan perässä toteuttaen kuluttajan tehtävää, joka on … yllätys.. yllätys.. kuluttaa.
Tähän kulutukseen kuuluu myös ajan kuluttaminen, ajan tappaminen. Kuluttajan korvien väli muistuttaa kuivaa autiomaata, jossa ei näy mitään muuta silmänkantamattomiin, siksi jokainen hetki itsen kanssa ahdistaa ja pitkästyttää. Olet oman keskinkertaisuutesi vanki. Omaa merkityksetöntä nollaelämää on paettava jollain keinolla, vaikka fantasiamaailmaan, jossa itsekin voi olla joku merkityksellinen hahmo.
Ymmärtäkseni kaikki ihmisen kulttuurissa perustuu ja on johdettavissa päivänkakkara saamiseen tai kuolemanpelkoon (ovat osin sama asia). Siksi elämän käyttäminen tietokonepeleihin on mielestäni hyvin kiehtova asia. En nimittäin mitenkään pysty yhdistämään pelaamista oikein kumpaankaan peruspilariin.
Olen kyllästymiseen asti kysellyt eri ikäisiltä naisilta tietokonepelaamisen vaikutuksesta miehen markkina-arvoon paritumismarkkinoilla, enkä ole saanut ainoatakaan palautetta tai todistetta siitä, että esimerkiksi jonkun pelin läpipelaaminen tai olemalla tietokonepeli-guru nostaisi pelaajan markkina-arvoa naisten silmissä. Pikemminkin saamani vaikutelman perusteella on päinvastoin.
Kuolemanpelkoon näen tietysti tuon unohdusyhteyden, eli sijaistoiminnalla pääset itseäsi ja elämän rajallisuutta karkuun, mutta henkilötasolla riskit ovat hyvin suuret. Yhteiskuntamme sisäinen suosikkiaihe nro 1 on pitään ollut yhteiskunnalta "kateissa" olevat nuoret. Viime laskujen mukaan heitä on 32000. Kyse on 16-29 vuotiaista, jotka eivät opiskele, ole töissä, mutta eivät myöskään työttömänä, jotka ovat yhteiskunnan kaikkien rakenteiden ulkopuolella.
Vaikka läheskään kaikki heistä eivät olisi peräkammarissa pelinsä ääreen passivoituneita luusereita, niin en hetkeäkään epäile, etteikö huoletta voisi laskea puolet tuosta joukosta koukkuun jääneiksi pelaajiksi. Ongelma on osin näennäinen, sillä luonnolla on tietysti pitkällä tähtäimellä keinonsa poistaa hyödytön aines ihmisen geenipoolista.
Vaikka ei itse olisi helposti koukuttuva addiktiivinen-persoonallisuus tyyppi, niin monet ovat. Pelit parhaimmillaan koukuttavat, kuten monet huumeet. Ja siksi peliteollisuus on valinnut 50-luvun tupakkateollisuuden toimintatavat ja strategian. Toisaalta vastuu on aina ihmisellä itsellään, eikä ainakaan aikuista pidä suojella itseltään.
Huvittavaa näissä vastaavissa keskustelijoissa ja keskustelijoissa on aina luovaan 4%:iin kuuluneiden kommentit, jotka aikansa pelattuaan ovat kyllästyneet toisten tekemisiin ja ovat siirtyneet itse tekemään pelejä. Asia esitetään, ikään kuin jokaisesta addiktoituneesta apaattisesta tolvanasta tulisi lopulta tai olisi mahdollista tulla menestyvä pelinkehittäjä-guru. Ei kai kukaan lähde peliteollisuuteen ilman kokemusta ja kiinnostusta peleistä, vaan tuo on se vakioreitti jolla edetään, mutta se toimii vain, jos ei ole sisimmässään kuluttaja.
"..aikamme rajallisuus….tässäkö tämä elämä olikin?"
Tässä on homman kauneus. Jokainen lopulta maksaa valintojensa seuraukset. Kuolema on suuri stagnaation poistaja, joka puhdistaa demokraattisesti kaiken, ketään säästämättä.
Henkilötasolla kuolemanpelko on suoraan verrannollinen elämän pelkoon. MItä enemmän pelkäät elää, sitä jäykempänä olet suhteessa kuolemaan. Elämää pelkääville mikään määrä vuosia tai aikaa ei riitä, he ovat ikuisesti jatkuvan nollaelämän haussa, jota "sitten kun"-elämäksi kutsutaan. Tämä nykyinen elämäntilanne on heille vain väliaikainen mutta kiusallinen välivaihe, josta selvittyään se varsinainen elämä on alkava. Sanomattakin on selvää, että tuo kiusallinen välivaihe salakavalasti muuttaa jatkuvasti muotoaan, eikä varsinainen elämä koskaan pääse alkuun.
No, ennemmin tai myöhemmin jokainen meistä törmää rajallisuuteensa. Yleensä törmännyt on todella yllättynyt elämänsä rajallisuudesta ja se mitä hänellä mahdollisesti on jäljellä saa aivan toisen merkityksen, kun hetkeä edeltäneet päivät. Yllätyksen suuruus on verrannollinen unen syvyyteen; unen, jossa elämänsä on viettänyt.
Ajatusleikkinä mietin mihin lopun aikani käyttäisin, jos tänään saisin tietää kuolevani kuuden kuukauden sisällä. Opettelisinko uuden tietokonepelin, jonka syövereihin loppuajaksi laskeutuisin? Vai lähtisinkö ehkä moottoripyörän selässä road-tripille Etelä-Amerikkaan tai purjehtimaan Etelämeren saarille, miten lopun aikani käyttäisin?
Keskimäärin pidän elämän kannalta hyvin terveellisenä miettiä kuolemaansa ja oman elämänsä rajallisuutta ei vain joka päivä, vaan useita kertoja päivässä. "Jos tämä päivä on elämäni viimeinen päivä, miten haluasin käyttää sen?"- ajatus heti silmät unesta avattua, auttaa kirkastamaan focusta.
"Älyllisenä olentona me kasvamme henkisesti koko ikämme. Tai ainakin meillä olisi siihen mahdollisuus".
Paino on sanalla "mahdollisuus". Todellisuudessa ihmisen aikaikkuna selvittää, miksi on se, kuka on, kasvaa henkisesti ja vapauttaa itsensä menneisyytensä paineista, on vain muutaman vuoden auki.
Se on se hetki, kun ihminen, joka luonnollisesti kääntyy nuorena kohti maailmaa, kääntään katseensa maailmasta itseensä. Neljänkympin molemmin puolin. Kun juna on asemalla, vain muutamat meistä valitsevat nousta junaan, koska tiedossa on vaikea ja joskus vaarallinen matka. Kuluttajat yleensä valitsevat turvallisemmin kellua omassa puuduttavassa keskinkertaisuudessa, erilaisten helppojen viihdykkeiden seurassa. Valinta on osin hyvin luonnollinen, koska kyetäksesi paeta, sinun täytyy ensin ymmärtää olevasi ansassa. Se on monelle, heidän kapasiteettinsa huomioon ottaen, aivan liikaa.
Kuluttajan elämä on 50-vuotiaana ohi. Siis se pienikin kipinä sammuu tuolloin. Voit todeta tämän katsomalla tuo ikäisiä sukulaisia ja tuttavia. Kuinka monella on uusia ajatuksia? Kuinka monen asenteet ovat muuttuneet? Kuinka monen käyttäytyminen on muuttunut? Kuka on pysytynyt luomaan jotain uutta? Aivan.
Kuluttajan tympeä elämä on kääntynyt kohti katkeraa loppua, joka on laskettelua kohti kuolemaa, niissä syvissä, haaroväliin asti ulottuvissa urissa, jotka jokainen itse on itselleen luonut. Elämän tärkein hetki on YLE:n iltahartaus klo 20:30, jota ei katsota, jotta tiedettäisiin mitä on tapahtunut, vaan siksi että mitään ei olisi tapahtuisi.
Kuten avioliittojen pitäisi olla määräaikaisia, jotka loppuisivat viiden vuoden jälkeen, elleivät molemmat osapuolet pystysi vakuuttamaan lautakuntaa jatkon tarpeellisuudesta, tulisi elämänkin olla. Rajallisten luonnonvarojen äärellä viidenkympin jälkeen vain erittäin hyvät ja painavat perustelut tulisi antaa oikeutuksen jatko-oleskeluun. Muille armollinen eutanasia. Varmaa olisi jäljellä olevien päivien ollessa laskettavissa, niiden arvo väistämättä kasvaisi.
"Lasten kohdalla kohtuullisen määrän tietokonepelaamista voi ajatella olevan kasvattavaa, opettaahan se samalla tietokoneen käyttöä"
Tamä on totaalinen kollektiivinen harha. Vaikka siihen niin moni uskoo, niin se ei ole totta. Olen tavannut kymmeniä paljon pelaavia nuoria, joilla on suuria vaikeuksia alkeellistenkin hyötyöhjelmien käytön kanssa.
"Minun käy sääliksi ihmisiä,…olet luuseri, säälittävä nahjus, joka hukkaat elämäsi ymmärtämättä sen todellista arvoa ja mahdollisuuksia!"
Hmmm… oletko Waltarisi lukenut? Jos et, nyt on viimeistään aika tarttua kirjaan tai kuunnella äänikirja. Jos olet, niin kertaaminen on paikallaan. Suosittelen.
Kymmenettuhannet nuoret kateissa yhteiskunnalta
Jo vuodesta 2004 - "foorumin käyttäjille pahaa mieltä ja ylimääräistä harmia foorumin henkilökunnallekin"