Tässä juodessa luin mielenkiintoisen artikkelin:
Katujen kasvatit
"Heippa, ja tervetuloa! Toivottavasti matka meni hyvin.", tervehtii heleä, mutta samalla persoonallisella tavalla käheä ääni erään suomalaisen kaupungin rautatieasemalla. On keväinen aamu, hetki jolloin vilkkain ruuhka on jo hellittänyt, mutta arkinen hälinä on vasta aluillaan. Ilmassa leijuu hektisen kaupungin tuoksu, hampurilaisravintolan rasvaa, viereisen tietyömaan pikeä, etäinen tupakan melkein makea savu. Aurinko yrittää hieman pilkistää ohuen pilviverhon takaa, mutta ei vielä onnistu lämmittämään kunnolla.
_.jpg
Tervehtijä on Eero, paikallinen nuori. Tähän aikaan päivästä useimmat Eeron ikätoverit ovat jo ahkeroimassa opinahjoissaan ja työpaikoillaan. Eeroa nämä säännönmukaisuudet eivät koske. Hän kertoo aloittaneensa aamunsa samaan tapaan kuin useimmat aamunsa, keräämällä pulloja ja ruoantähteitä. "Olen nyt ollut kadulla pari vuotta. Kyllä siinä ajassa oppii missä pitää olla mihinkin aikaan, jotta saa syödäkseen. Periaatteessa ihan samanlaista rutiiniahan se on kuin tavallisten työssäkäyvienkin elämä on."
Eeron tarina on se tyypillinen. Vaikea lapsuus, rikkinäinen perhe. Isäänsä Eero ei ole koskaan tavannut, tietääkseen. "Kyllä mulla on käsitys, kuka se on, mutta en vaivaa päätäni sillä sen enempää. Äidin kuoltua mulla ei ole ollut ketään." Eeron äiti oli siis yksinhuoltaja, jolla oli omat ongelmansa. Niistä Eero ei kuitenkaan halua puhua. "Sanotaan niin, että siihen on ihan hyvä syy, miksi en tiedä satavarmasti, kuka isäni on tai oli". Eero katsoo hetken maahan, ja sitten nostaa päätään pieni hymy kasvoillaan. "Suuntaansa ei aina voi valita, mutta eteenpäin voi aina katsoa.", hän sanoo selkäpiitä kihelmöivällä vakaumuksella.
__.jpg
Suuntamme kohti läheistä puistoa, jossa meidän on tarkoitus puhua Eeron elämästä kadulla. Eero kulkee edellä vakain, joskin hieman vaappuvin askelin. Hän tuntee nämä kadut kuin omat taskunsa. Ovathan ne hänen kotinsa. Allekirjoittanut säpsähtää, kun Eero kävelee suoraan lähestyvän auton eteen. "Kyllä ne pysähtyy. Suurin osa autoilijoista on kyllä jo hereillä tähän aikaan aamusta.", Eero huikkaa katsomatta taakseen. Auto kiihdyttää takanamme tiehensä ikään kuin mielenosoituksellisesti kaasuttaen.
Istumme puistossa penkille, jonka varjoinen pää on vielä hieman kuuran peittämä. Tarjoan Eerolle pullaa, mutta hän katsoo sitä hieman epäröiden. On ilmeistä, ettei Eero pidä armopaloista, mutta ottaa kuitenkin pullan vastaan kohteliaisuuttaan. Eero haukkaa palan pullasta, ja alkaa kertoa elämästään.
"Kai mä jotenkin poikkean siitä tavallisesta kaavasta siinä mielessä, että suurimmalla osalla kadulla elävistä on jonkin tason päihde- ja mielenterveysongelmia. Mä en ole päihteisiin juuri koskenut, vaikka totta kai niitä tulee koko ajan vastaan, ja välillä houkutus on suuri. Moni tuttu on siihen kelkkaan lähtenyt, ja lopputulos ei ole ollut kovin hyvä. Kyllä meitä päihteettömiäkin on jonkun verran, ja yleensä liikutaan eri porukoissa."
Kuppikuntalaisuuden Eero kuitenkin kiistää jyrkästi. "Ei täällä ole varaa ketään lähteä syrjimään. Syrjittyjähän me ollaan jo muutenkin tässä yhteiskunnassa." Eeron ilme muuttuu vakavaksi, kun hän pitää pitkän esitelmän poliittisesta päätöksenteosta ja erilaisten turvaverkkojen puutteesta. "Kai ne siellä miettii, että jokaisen pitäisi pitää itsestään huoli. Mua ei ole koulunkäynti tai sellainen koskaan kiinnostanut."
Vaikka Eerolta koulutus puuttuukin, käy pian selväksi, että mielipiteitä riittää. "Taide mua kiinnostaa ehkä eniten. Tykään kesällä piirrellä rantahiekkaan. Onkin ihan käsittämätöntä, miten taidetta ei tueta tämän enempää. Eihän mullakaan ole mitään mahdollisuuksia pärjätä, jos en saa apurahaa."
Eeron kaltaisia nuoria on Suomessa tuhansia. Tarkkaa määrää ei kukaan osaa sanoa, koska mitään rekisteriä ei ole olemassa. Joka vuosi heitä tulee lisää, ja joka vuosi heitä myös kuolee. "Kai se on joku universumin tasapainojuttu. Viime vuonnakin useampi tuttu ammuttiin ilman mitään varoitusta. Kyllähän se pistää välillä miettimään, että onko tässä mitään järkeä."
Vaikka katuelämä on ollut välillä rankkaakin, hymy kirpoaa vielä herkästi aurinkoisille kasvoillle. "Kyllä tässä elämässä on hyvätkin puolensa.", hän toteaa ja nyökkää kohti puiston vielä sieltä täältä lumen peitossa olevaa nurmikenttää. Kevätauringossa käyskentelee huoliteltu nuori nainen. "Se on Kaija, hän on vähän ujo.", toteaa Eero ja antaa katseellaan ymmärtää, että Kaija on muutakin kuin pelkkä tuttava. "Kaija ei oikein tykkää kameroista. Hän on vähän niin kuin karussa suvultaan."
Keskustelun edetessä selviää vähitellen, että Kaija on kotoisin varakkaasta perheestä, mutta ei koskaan kokenut sitä elämää omakseen. Hän muutti pois kotikaupungistaan, ja monien vaiheiden kautta päätyi asunnottomaksi. Tarkemmin hän ei suostu menneisyydestään kertomaan. Nykyään Eero ja Kaija asuvat milloin missäkin.
"Usein nukutaan puiston pensaikoissa ja muissa suojaisissa paikoissa. Kaija on minua vähän vanhempi, mutta hyvin ollaan yhdessä viihdytty. On ihan ilmiselvää, ettei oltaisi koskaan tavattu, jos ei oltaisi näitä katujen kasvatteja", kertoo Eero käheästi naurahtaen.
___.jpg
Päivä alkaa painua iltaan, ja on aika päättää mielenkiintoinen päivä Eeron kanssa kiitoksiin. Tarjoan Eerolle vielä toisen pullan, mutta hän kieltäytyy. "Eiköhän sitä pullaa ole jo syöty tarpeeksi.", hän hymyilee ja vilkaisee auringonlaskua kohti. Kaija ei ole huomaavinaan lähtöäni, vaan jatkaa nurmikentän tutkimista. Kiitos Eerolle mielenkiintoisesta kurkistuksesta katunuoren elämään!
Sinulla ei ole tarvittavia oikeuksia nähdäksesi tämän viestin liitetiedostoja.