Jari Tervo muistuttaa, ettei euroviisuissa menestyminen ole ennenkään perustunut pelkästään musiikillisiin ansioihin.
Jari Tervo: Aina mun pitää
Bändin laulajan Kari Aallon teksti on suora, arkisen runollinen ja totisen humoristinen. Tässä ei viisumaisesti vetistellä, ei kaihota eikä pullistella olemattomalla intohimolla. Aina mun pitää on suomalaisen euroviisuhistorian paras sanoitus. Se on kaikessa hyvässä punk.
Toivon, että Wienissä jätetään käyttämättä stylistin palvelut ja Pertti Kurikan nimipäivät esiintyy samoissa lakonisissa vetimissä kuin kotimaan finaalissa. Esitys tulee näyttämään sipsuttelun, paljettien ja kimaltelun seassa tyrmäävältä.
Somekansa on jo ehtinyt tuskailla, että tuskinpa Pertti Kurikan Nimipäiviä olisi lähetetty Suomen edustajaksi, jos Aina mun pitää -kappaleen olisivat esittäneet kehitysvammattomat miehet. Kehitysvamma on siis tässä mielenkiintoisessa ajattelussa arveluttava ulkomusiikillinen etu.
Entä ovatko euroviisujen kuusikymmentävuotisen historian aikana saaneet ulkomusiikillista etua ne sadat seksikkäät naiset ja miehet, jotka ovat niukoissa ja tiukoissa vaatteissa kiemurrellen lauluja laulaneet? Tietysti ovat. Aivan jokaisessa kisassa ja kaikki ovat pitäneet sitä itsestään selvänä. Euroviisuissa ulkomusiikilliset ansiot ovat yhtä tärkeitä kuin musiikilliset.
Pertti Kurikan Nimipäivät tekee Suomi-kuvalle hyvää. Suomi tulee vaikuttamaan satojen miljoonien katsojien edessä suvaitsevaiselta, inhimilliseltä, avosyliseltä, rennolta, iloiselta, nykyaikaiselta, vähemmistöjä kunnioittavalta ja omaperäiseltä.
Me kaikki tiedämme, että Suomi ei ole tällainen, mutta tässähän olikin kyse Suomi-kuvasta.